En enää tiedä miten päin pitäis olla toiset sanoo hulluks ja ahdistelijaks toiset taas sanoo et mun käytös on normaalia koska rakastan isi karhuu en vaa pysty kattoo tota sivusta en osaa enkä haluu päästää irti, koska joku pieni ääni mun sisällä sanoo etten saa luovuttaa et se tulee viel takas .. mutta tuleeko loistava ikuisuus kysymys johon kukaa muu ei osaa sanoo vastausta paitsi se ite, mutta sen mielipidettä asiaan on vaikee kysyä, koska se on täysin tossun alla se kärsii, mut koska sitä kiristetää se ei uskalla sanoo ei :/ Haluaisin uskoo et saan sen takas ja etten oo tullu hulluks vaikka just nyt on vaikeaa ja oon uponnu mutalammikon pohjaa mun ollu vaikee antaa muitten auttaa tai lohduttaa ku oon koittanu uskoo et joskus meist jokainen romahtaa... Oon koittanu rukoilla herralta apua, mut tuntuu et mun avun huuto on kaikunu kuuroille korville. En pysty elää ilman sitä mun masennus paheni sen jälkee ku se lähti ja aloin viiltelemää koitin lopettaa mut en onnistunu mul on huono stressin sieto kyky ja taas vaihteeks eilen ku sisko ripitti ni purskahin itkuu ja purin turhautuneisuuteni viiltelyy en oo ylpee itestäni ja välil tuntuu et ois parempi kaikille jos kuolisin, mutta ku sekää ei oo niin helppoa.