Moi! 

Mä tuin tänne jakamaan tunteeni ja ajatukseni siitä miten arvokasta elämä on ja miten harvoin sitä huolletaan vaan odotetaan niin kauan että mitään ei voi enää tehdä. 

Mä oon surullinen koska mun läheinen on sairastunut syöpään sen ennuste toipua on se, että sitä ei ole hän on elänyt pitkän hyvän elämän kiitos jumalan; mutta se ei poista menettämisen pelon aiheuttamaa voimakasta surua.. Mulla on onneks vahvantukiverkko, mutta se on alkanut horjua koska en meinaa pysyä pois vahvasta surusta tuntuu et oon itekki kuolemassa tosin mä " kuolisin" suruun tätä tilanneatta mutkistaa se, että saatan ihan oikeesti menettää erään toisen surulle ja tiedän etten oo yksin mutta välillä tuntuu siltä. Osa mun tuesta on ammattilaisten harteilla ja muutama on sitä mieltä etten sais puhua siitä miten tää tilanne muhun vaikuttaa sillä " asian vatvominen" ei tue mun kuntoutumista :( 

ja se taas horjuttaa mun mielen tilaa ja jaksamistä että patoon nää asiat ja samalla yritän olla vahva. 

kiitos ku sain jakaa tän teidän kanssa pidän teidät ajan tasalla. 

Heippa!